Amerikan vesispanieli

Dante – tuo kaikkien kilpikonnien idoli 

Voiko koira nukkua 24/7? Voi, jos sen antaa. 

Danten motto elämään on: ”Ei auta ressata, nyt naatitaan”. Amerikanvesispanieli Dantella (Afire’s Fire when Ready) on välillä rankkaa. Pitäisi jaksaa ulkoilla ja sietää pientä ilopilleri-pikkusisko-pihistä. Jos ulkona sataa, vespa (vesispanieli) saa kilarit. Kilarit ilmenee jääräpäisellä ”en muuten kävele”- metodilla. Olen monesti pohtinut kehittää sellaiset vetovaljaat, jotka eivät vedä vaan työntävät tai ehkä vuokrattu husky kiinnitettynä vespaan ajaisi asian. 

Meillähän oli lupaava hölkkäura Danten kanssa, mutta hommasta tuli minulle liian rankkaa, kun hilasin herraa ylämäkeen. Treenit kävivät liian ylivoimaisiksi lopulta. Kylän raitilla kajahtivat myös ärräpäät ja totesin, että tämä oli tässä. Joku vielä soittaa eläinsuojeluun, kuultuaan taistelumme. Näin kyllä pienen hymynkareen spanielin huulissa tuolloin, vannon sen!
Dantus on sen jälkeen onnellisena pinkonut pisin metsiä pihiksen kanssa, ei tietoakaan juoksuallergiasta. Mutta se on kuulkaa eri asia kuin juosta hihnan hollilla.  

Lähikakka yllättää

Pörröinen, alati karvojaan tiputteleva lumovoimainen antisankarimme aloitti seitsemännen kesänsä – kuinkas muuten kuin juhlimalla kesää - nukkuen. Meillä on lypsykarjaa kahden robotin verran eli suomeksi noin 120 kpl. Se tietää samaa kuin paljon lehmän kakkaa. Mikäs sen hauskempaa pysyvästi laihiksella olevaa spanielia ajatellen. Dantus pysyy hienosti nykyään pihassa, mutta kun ei voi pitää – ei sitten millään. Maha menee kuralle ja kun se sitä on muutoinkin koko ajan. Pihalla on viljaa, lantalassa lantaa, karjakeittiössä kissanruokaa ja maitoa eli loputon keidas ripulirapulille. Lenkitämme herraa siis monta kertaa päivässä ja syötämme kallista nappulaa. Maha pysyy juuri ja juuri paikallaan. Etenkään lihaa raakana ei voi antaa. Sitten kun maha ei pysy paikallaan, niin peräsuoli laulaa. Kun se laulaa muutenkin. Puolen tunnin lenkillä kykitään ainakin 2- 5 kertaa. Thank god, emme asu kaupungissa. Miettikääpä ohikulkijoita säälimässä minua, kun raavin ruohon päältä juoksevaa tavaraa muovipussiin. Eikä siinä vielä kaikki – Dantella on pakkomielteenä tehdä tarpeensa aina sinne, missä on jälkiä ihmisasumuksista. Lähiruoka on nyt muotia, mutta meillä se on lähikakka. Lähin kakka on ollut kiinni ulko-ovessamme. 

Nämähän vähemmät hassut jutut saivat kaikki alkunsa palluraisten poistosta. Siinä samassa lähti silkinpehmeä ja kiiltävä marcel-turkki. Tilalle saatiin joku ruskea takkulammaskaveri. Ei naurattanut. Vielä vähemmän nauratti, kun aloin ajelemaan turkkia koneella. Eihän siihen mitkään terät pystyneet. Eikun tilaamaan pidemmät terät ja takkuinen spanieli muuttui upeaksi lyhytkarvaiseksi lampunharjaksi. Luonne muuttui lunkista extreme laiskuriksi. Jos teitä pelottaa karmea ukkonen ja salamointi, voin vannoa, ettei Dante ymmärrä sellaista hössötystä alkuunkaan. Kiloja kasautui upean karvan alle vaivihkaa ja hienosta Suomen muotovaliosta tuli pulskea kotilo. Karmea oli se aamu, jolloin spanielin kuppiin kilisi vähäenerginen nappula ja laihisluut. Mitäs meni kälyni parinsadan lenkkarit tuhoamaan ihanan Heta-labbiksen pauloissa ollessaan. 

Vespan huikea hämäys

Dante leikkii mielellään myös yhtä leikkiä. Sen nimi on huijaa ja tsekkaa pöytä. Se menee näin: grillaamme saaressa olevassa mökissämme ja käymme syömään umpinaiselle terassille. Jostain kumman syystä olemme jättäneet spanielin ulos siksi aikaa. Mutta kuin taikaiskusta silloin saapuu aina pienen saaren reunaan vähintään joukko viikinkejä. Siltä se kuulostaa, kun Dante alkaa haukkumaan kaikella kiihkeydellä mitä laihisnappulan turvin energiaa on jäljellä. Ideana tietysti on, että nousemme pöydästä ja spanieli kurvaisi ovesta samalla hetkellä pyyhkimään pöydän. Ja ihan tosi prohan se tässä lajissa on, lähes äänetön ja tehokas. Voit vain nähdä lipovan kielen pöydän alta pyyhkivän kaikki pöydän reunat. Johtuuko kaikki savolaisista juurista? Mene ja tiedä. Haimme hauvamme Kuopiosta asti Varsinais-Suomalaisten iloksi. 

Jotta kukaan ei epäile upean urhomme parhaita puolia, niin niitähän on vähintään yhtä paljon jalassa varpaita. Mainitsen niistä muutaman. Ensinnäkin Danten kanssa voi kävellä kaikessa rauhassa muiden koirien keskellä. Dante ei ole koskaan murissut tai räyhännyt tai uhitellut kenellekään. Dantea ei yksinkertaisesti kiinnosta. Pikkusiskopihis riemastuu kyllä heti murisemaan, jos vastaantulija aloittaa. Usein kuitenkin Danten rauhallinen käytös rauhoittaa myös siskon.

Metsästäjien messissä

Toinen ja kaikkein antoisin Danten superhessukyvyistä on haavakkopeuran tai -hirven jäljitys. Lukuisia kertoja se on auttanut metsästäjiä jäljestystyössä. Eipä ole juuri koskaan siltä ole jäänyt löytämättä loukkaantunutta eläintä. Tämä lohduttaa hurjasti, koska lintujen noutajaksi Dantesta ei ole. Se kun ei ymmärrä uida eikä hakea. Jo pienenä poikana, kun sille heitti ihan mitä vain, mikä ei ollut syötävää, hakematta jäi. Palloa oli aivan turha heittää. Se laittoi pepun maahansa ja istui kiltisti sammakkoasennossa ja katsoi kysyvästi: ”Oliko järkeä heittää pallo noin kauas, kun joudut sen itse hakemaan?” 

Vesielämästä Dante tosin tykkää. Kaislikossa suhisee niin maan penteleesti ja mudassa on kiva meuhkata. Kerroin sille kerran vakavan sorsa-aiheisen palautekeskustelun ääressä, että sulla on varpaiden välissä räpylät. Olet noutava ja uiva sorsakoira. Sinun ei kuulu seistä vesirajassa ja odottaa, että laineet tuovat sorsan suuhusi. Päätimme kuitenkin yhteistuumin, että jätämme sorsastuksen elinikäiselle tauolle. 

Kivaa kotielämää landepaukkuna

Dante on ollut myös ihanteellinen karjakoira. Koska se ei ole. Meille ei sopisi paimentava koira, koska lehmiämme ei juurikaan tarvitse paimentaa. Dante jättää lehmät rauhaan mieluusti. Samoin tekee pikkupihis. Jos lehmiä tarvitsee paimentaa joskus kesällä toiselle laitumelle, niin paras apuväline on mönkijä.

Rakas vanhin tyttäreni on Danten ratkaisukeskeinen psykoterapeutti ja ehdoton fani. Ja tunne on molemminpuolinen. Tyttäreni uhkailee ottavansa jonain päivänä oman spanielin. Tosin cockerspanielin. Olen monesti miettinyt, millaisia vespapersoonia muilla on. Kovin paljonhan koiria ei ole Suomessa. Tämä palliton pahviaivo on hurjan rakas meille, kaikista pikkuvioistaan huolimatta. En tiedä, ovatko muut amerikanvesispanielit lähellekään samantyyppisiä kuin Dantuksemme. Uskon, että moni tai luulen niin, hakee kyllä sorsia tai ainakin palloja. Tämän kirjoituksen perusteella ei siis kannata vetää johtopäätöksiä koko rodusta. 

Parhaan koirankoulutusneuvon sain, kun olimme perusjuttuja opettelemassa Raisiossa vuosia sitten. Se oli pillin käyttö, kun haluan koirani tulevan luokseni. Sillä usein miten saan koirat metsässä luokseni. Nyt kun metsät pullottaa peuroista, koirat ovat jatkuvasti ”kadoksissa”. Kerrankin suhahti peura aivan vierestäni ja silloin voi pillillä vinguttaa kuinka paljon tahansa. Ei vaikutusta. Varmasti jossain vaiheessa ruskea spanieli muistaa pillin ja valassa vannotun makupalanautinnon. Sillä siitä ei sovi laistaa.

Julkaistu Lurpassa 

Teksti ja kuvat: Riikka Lehtinen, Sauvo